Predikan i Klosters kyrka och i S:t Pauli kyrka den 20 juli 2014

EVANGELIUM:

Markusevangeliet 3:7-19

Jesus drog sig undan mot sjön tillsammans med sina lärjungar. En massa människor från Galileen följde med, men också från Judeen, Jerusalem och Idumeen och från andra sidan Jordan och från trakten kring Tyros och Sidon kom människor i massor till honom när de hörde talas om allt han gjorde. Han sade åt sina lärjungar att ha en båt till reds, så att han slapp bli trängd av folkmassan. Han hade botat många, och nu kom alla som led av någon plåga och trängde sig på honom för att få röra vid honom. Och när de orena andarna såg honom föll de ner för honom och ropade: ”Du är Guds son.” Men han förbjöd dem strängt att avslöja vem han var.

Sedan gick han upp på berget och kallade till sig några som han hade utvalt, och de kom till honom. Han utsåg tolv som skulle följa honom och som han skulle skicka ut att predika och ha makt att driva ut demonerna. Och de tolv han utsåg var: Simon, som han gav namnet Petrus, Sebedaios son Jakob och Jakobs bror Johannes, vilka han gav namnet Boanerges, det vill säga Åskans söner, vidare Andreas, Filippos, Bartolomaios, Matteus, Tomas, Alfaios son Jakob, Taddaios, Simon Kananaios och Judas Iskariot, han som förrådde honom.

PREDIKAN:

Idag firar vi apostladagen. Ordet ”apostel” kommer från gammal grekiska. Ett grekiskt verb ”apostelloo” betyder ”skicka ut”. Man kan säga att substantivet ”en apostel” betyder ungefär ”ett sändebud”. I dagens evangelium skickade Jesus ut de 12 lärjungarna att predika och ha makt att driva ut demoner. Jesus valde sina närmaste lärjungarna att vara sina sändebud. Även om Jesus var Guds son och hade gudomliga makter hann han inte göra allt sig själv. Han behövde medarbetare och assistenter. Därför utvalde han 12 apostlar som symboliserar 12 stammar av Israels folk.

Jesus skickade ut sina 12 lärjungar men vad som hände innan han gjorde det.  Jesus och hans lärjungar hade varit med människor, talat med dem och till dem, botat sjuka och så vidare. Efter det här tunga arbetet bad Jesus sina lärjungar att följa honom till berget. Där hade de möjlighet att vila och avkoppla lite innan de fortsatte sitt arbete bland människor.

På det sättet tog Jesus hand om sina lärjungar. Det spelade någon roll för Jesus hur lärjungarna mådde. Jesus själv arbetade också hårt och hade nästan alltid människor nära sig. Jesus var någonslags den tidens kändis som visstes av alla. Också hans lärjungar visstes av alla. Man kan kanske säga att också lärjungarna var kändisar, ”småkändisar”. Det är inte lätt att vara som kändis. Ni kan kanske tänka er hurdant livet som kändis är. Kanske har ni läst nyheter eller skvaller om kändisar som har haft problem med sig själv och med andra människor eftersom deras liv är så svårt. Jesus visste att hans och lärjungarnas arbete krävde mycket kraft och tid. Därför ville Jesus ta hand om att han och lärjungarna kunde vila och samla kraft med jämna mellanrum. Jesus visste att ingen orkar göra hur mycket som helst.

Jesus vet hurdant det är att vara en människa och hurdant det är att leva här på jorden. För ungefär ett par tusen år sedan skickade Gud ut Jesus till världen att vara människa, en av oss. Under sitt jordiska liv fick Jesus erfara allt möjligt som ingår i människolivet. Därför vet han att vi människor inte orkar allt. Vi behöver vilostuder och helgdagar som motväger arbete och vardagar.

Jesus gav sina lärjungar möjlighet att vila och tillbringa tid med Jesus i lugn och ro. På samma sätt kan vi samlas ihop hit till kyrkan och vara med Jesus. Förstås kan man vara på tumanhand med Jesus i någon plats, till exempel hemma, i natur eller på kyrkogård. Genom att läsa Bibeln eller andaktsböcker, genom att be kan vi tillbringa tid med Jesus. I våra böner kan vi diskutera med Gud och Jesus. De vill veta hur vi mår. Förstås vet de allt om oss även om vi inte berättar det i våra böner men det kan vara viktigt och härligt för oss att det finns åtminstone en som orkar lyssna på oss och vara med oss. Ibland eller ofta skickar Jesus ut någon människa till oss när vi behöver det. Kanske skickar han just mig eller just dig att träffa någon ensam människa.

Jag sade att man kan vara med Jesus genom att läsa Bibeln eller andaktsböcker. Ofta känns det att man inte orkar läsa eller att Gud inte säger någonting. Det kan hända så men Gud kan också påverka oss på något annat sätt. Bibeln är viktig och den är Guds ord men det inte behöver vara något tvång att läsa Bibeln mycket. Det är ingen tävling eller prestation. Gud är så allsmäktig att bara en vers kan påverka oss mycket även om vi inte märker det direkt. Den påverkan kan komma fram på någon annan gång i framtiden. Vi vet inte om Guds stora planer. Gud är mycket större än våra tankar och gärningar och därför måste vi lita på att han vet vad han gör. Just därför säger man att Gud är allsmäktig och allvetande.

Vi alla kristna är Jesu sändebud på vårt eget sätt och i våra egna uppgifter. I skapelsen har Gud gett oss en egen uppgift. Var och en har fått sin egen uppgift. Den uppgiften behöver inte vara något speciellt utan den kan vara någon helt vanlig sak. Vi behöver inte göra våra uppgifter ensam eller utan hjälp. Var och en har fått en lagom uppgift som passar just för honom/henne. Gud är lovat att vara med oss varje dag. Gud och hans Heliga ande påverkar i världen genom oss.

På samma sätt som Jesus var med sina lärjungar på berget vill han att vi också vilar med honom. Var finns vår berg där vi kan vila och avkoppla samt tillbringa tid och samla kraft med Jesus. Jesus vill utrusta oss med rätta verktyg innan han skickar ut oss tillbaka till världen. I slutet av mässor i Finland säger man: ”Gå i frid och tjäna Herren och de närmaste med glädje.” I mässor, hoppas att också idag i den här mässan, utrustar Gud oss med sitt ord och sin sakrament. Vi får lita på det idag och i framtiden. 

Saarna Klosterin kirkossa (Eskilstunassa) 13.7.2014

EVANKELIUMI:

Luuk. 6: 36-42:

Jeesus sanoi:

    ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.

    Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”

    Hän puhui heille vielä vertauksin:

    ”Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen.

    Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi’? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

SAARNA:

Armo ja synti ovat keskeistä kristillistä sanastoa. Toisina aikoina ja toisissa tilanteissa synti on korostuneena. Toisinaan taas armo on vahvasti esillä. Synti ja armo kuitenkin kuuluvat yhteen. Jumalan armo peittää meidän suuretkin syntimme, mutta ilman syntiä ei olisi tarvetta armolle. Onkin sanottu: ”Missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi.” Voisiko tämän ajatella koskevan erityisesti nykyaikaa, jolloin tuntuu usein, että Jumalan tahdon seuraaminen on vähentynyt ja perinteisesti kristityille sopimattomina pidetyt tavat yleistyneet? Tästäkö nousee nykyajan vaatimus hyväksyä kaikenlaisia asioita, joita ennen on pidetty sopimattomina?

Päivän evankeliumissa Jeesus antaa ohjeita tai oikeastaan käskyjä seuraajilleen, myös meille tämän ajan kristityille. Hän kieltää tuomitsemasta toisia. Hän kehoittaa antamaan. Oikeastaan Jeesuksen opetuksen voisi tiivistää kultaiseen sääntöön: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12) Jos tahdot tulla armahdetuksi, armahda toisia. Jos tahdot tulla tuomituksi, tuomitse muita. Jos tahdot saada apua, auta muita. Jos tahdot olla vapaa, vapauta muita. Ja niin edelleen.

Kristityt elävät monien ristiriitojen keskellä. Yksi ristiriita, joka nousee usein keskusteluissa esiin, on armahtamisen ja synnin karttamisen sekä synnin paheksumisen välillä. Toisaalta meitä kehotetaan päivän evankeliumin tavoin armahtamaan toisia ihmisiä niin kuin Jumalakin armahtaa meitä. Toisaalta taas päivän epistolatekstin mukaan meitä kehotetaan ojentamaan synnin tekijöitä. Paavali kuitenkin täsmentää, että se ojentaminen on tehtävä varoen, lempeästi ja itseään korottamatta. Se lieneekin helpommin sanottu kuin tehty. Miten pystyisikään ojentamaan ihmistä, joka on väärällä tiellä, kulkemassa eroon Jumalasta? Lisäksi se ojentaminen tulisi tehdä vielä niin, ettei tuomitse toista. Kyllä on vaikeaa! Päivän Vanhan testamentin teksti kertoo, että tuomitseminen on Jumalan tehtävä eikä meidän ihmisten. Missä meneekään ero synnin tekijän tuomitsemisen ja ojentamisen välillä?

Julkisessa keskustelussa ja myös pienemmissä piireissä voi nousta esiin se, että kristittyjen tulisi armahtaa, mutta toisaalta myös nuhdella synnin tekijää. Ehkä tämä on vielä selkeä, mutta sitten päästään taas siihen, mikä on syntiä ja mikä ei. Näkemyksiä ja tulkintoja on monia eikä yksimielisyyttä löydy. Se on karu tosiasia, joka on hyväksyttävä. Jumala ei ole tiputtanut taivaasta mitään aukotonta syntilistaa tai ainakaan minä en ole sellaisesta listasta tietoinen. Olisihan se helppoa, jos sellainen olisi, mutta sitä nyt vaan ei satu olemaan. Tietysti Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa, mutta ei sieltäkään löydy suoraa syntilistaa tämän ajan maailman tilanteeseen. Siksi onkin oltava varovainen, jos lähdetään sanomaan jotain asiaa synniksi. On helppo todeta, että syntiä on se, mikä erottaa ihmisen Jumalasta, mutta siihen se sitten jääkin. Itse asiassa voi kysyä, onko se yksilökohtaista. Onko eri ihmisillä erilaiset asiat, jotka erottavat heidät Jumalasta? Joutuvatko toiset herkemmin kiusaukseen ja eroon Jumalasta ja siksikö heillä on omat syntilistansa?

Joka tapauksessa on karu tosiasia, että jokainen ihminen tekee jatkuvasti syntiä tietoisesti ja tietämättään, tahattomasti ja tarkoituksella. On myös karu tosiasia, että Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa ja armahtaa syntiä tehneitä ihmisiä, jotka tunnustavat syntinsä ja tekevät parannuksen. Jumala odottaa, että ihminen luopuu synninteosta ja kääntyy takaisin hänen puoleensa. Siksi Jumala lähetti kerran ainoan poikansa Jeesuksen ihmiseksi maailmaan, jottei yksikään, joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Jeesus kuoli ristillä ja sovitti meidän syntimme Jumalan edessä. Jumala haluaa voittaa meidät puolelleen ja siksi hän myös herätti Jeesuksen kuolleista.

Miten kristityn lopulta tulisi elää ja suhtautua muihin ihmisiin? Tuleeko kaikenlainen toiminta hyväksyä armahtamisen nimissä? Tuleeko kadulla mennä moittimaan vastaantulijaa, joka näyttää elävän synnissä? Tuleeko meidän puuttua läheistemme pieniinkin asioihin, jotka eivät miellytä meitä? Onko se niin vaarallista (tai jopa syntiä), jos jollain miehellä on parta tai liikalihavuutta tai jos jollain naisella on silmäpako sukkahousuissa? Toki siitä silmäpaosta voi kohteliaasti sanoa ja tarjota ystävällisesti vaikka omia ehjiä sukkahousujaan niiden rikkinäisten tilalle, mutta ei se silmäpako kaada maailmaa eikä varsinkaan kirkkoa. Tuskin myöskään toisen seurakuntalaisen parta tai liikalihavuus on este toimimiselle seurakunnassa. Ainakaan sen ei pitäisi olla esteenä. On varmasti aina hyvä nähdä toinen ihminen Jumalan kuvana, Jumalan luomana yksilönä.

Miten kristityn sitten tulisi suhtautua itseensä? Armollisuus itseä kohtaan on hyvin tärkeä asia. Liian suuri vaativuus ja tarkkuus itseä tutkiessaan voi johtaa huonoille poluille ja jopa sairastumiseen. Tämän päivän teksteissä kehotetaan tutkimaan itseään ja omia tekojaan ennemmin kuin toisten. Näinhän se on, mutta liiallinen itsensä ruoskiminen ei olekaan enää terveellistä ja tarkoituksen mukaista. Kohtuus kaikessa on hyvä mutta varsin epämääräinen sääntö tähänkin. Kohtuus on niin suhteellista ja riippuu ihmisestä. Jokainen ihminen on yksilö. Toiset kestävät enemmän ruoskimista kuin toiset. Toiset kestävät omia ruoskan iskuja, mutta eivät toisten lyöntejä. Jotkut puolestaan toisin päin.

On myös itse hyvä muistaa olevansa Jumalan luoma yksilö, joka on luotu elämään Jumalan yhteydessä. Siksi joka päivä onkin hyvä viipyä edes pieni hetki Jumalan kanssa ja kysellä hänen tahtoaan. Sitä tahtoa tulisi seurata ja välttää synnin tekoa, mutta on kuitenkin hyvä muistaa, että ihminen ei siihen pysty koskaan täydellisesti. Monet asiat ovat ihmiselle mahdottomia, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista, myös armahtaminen. On hyvä muistaa, että Jumala rakastaa ihmisiä ja siksi armahtaa. Siksi myös ihmisten tulisi armahtaa itseään ja toisiaan sekä pitää itsensä ja toisensa yhteydessä Jumalaan. Tietysti mahdollisuuksien mukaan.

Saarna Torshällan kirkossa 6.7.2014

Evankeliumi:

Luuk. 15: 11-32

Jeesus sanoi:

    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.

    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.

    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Saarna:

Armo ja rauha teille Jumalalta meidän isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta

Evankeliumin kertomuksesta herää kysymys, miksi poika haluaa lähteä pois isänsä kodista. Onko siellä kenties huonot olosuhteet? Kokeeko hän itsensä ulkopuoliseksi tai vääränlaiseksi? Eivätkö vanhemmat hyväksy häntä sellaisena kuin hän on? Kokeeko hän olonsa jollain muulla tavalla huonoksi tai ahdistetuksi? Ovatko hänen arvonsa ja tavoitteensa erilaiset kuin hänen vanhempiensa arvot ja tavoitteet?

Toisaalta voi myös kysyä, miksi poika ei lähtisi. Onhan täysin normaalia ja luonnollista, että lapset lentävät jossain vaiheessa ulos kotipesästä.  Yksi lapsen tärkeimpiä tehtäviä on aikanaan irtautua vanhemmistaan ja alkaa elää omaa elämäänsä. Mitä outoa siinä on, jos lapsi haluaa aikuistuttuaan lähteä pois vanhempiensa kodista ja alkaa elää omaa elämäänsä? Eikö se peräkammarinpojaksi jääminen olisi enemmän outoa ja kummeksuttavaa?

Evankeliumikertomuksen poika, joka lähtee isänsä kotoa, on nuorempi perheen kahdesta pojasta. Yleisesti, ainakin entisaikojen Suomessa ja varmaan muuallakin, on ollut tapana, että vanhin pojista jää kotiin jatkamaan vanhempiensa työtä, useimmiten maatilaa. Muiden lasten on etsittävä työnsä, asuntonsa ja toimeentulonsa jostain muualta. Vaikka vanhin ei jäisikään kotiin, niin silti hyvin harvoin kaikki muut lapset saattoivat jäädä jatkamaan tilanpitoa yhdessä. Yksinkertaisesti kaikille ei riittänyt työtä ja tilaa. Vaikka entisaikojen maatalous tarvitsi työvoimaa, ei silti työtä ja toimeentuloa riittänyt kaikille.

Tällaisessa tilanteessa on ehkä osa teistäkin ollut aikoinaan, ainakin niin olen käsittänyt, että 60-luvun Suomessa sotien jälkeisten suurperheiden lapset joutuivat lähtemään lapsuudenkodistaan hakemaan elantoaan muualta, varsin usein myös vierailta mailta asti. Moni lähti työn perässä tänne Ruotsiin. Tätä Ruotsia voi ehkä ajatella jollain tavoin myös vieraana maana, josta evankeliumissa puhutaan, vaikka tämä onkin aika lähellä Suomea ja on edelleen Suomen rakas naapurimaa. Lisäksi ruotsinkieli on Suomen virallinen kieli, tasavertainen kansalliskieli suomen kielen rinnalla (ainakin periaatteessa ja toivottavasti myös käytännössä). Sitä kautta ruotsin kielenkään ei pitäisi olla tänne muuttaville suomalaisille suuri ongelma, mutta varmasti käytännössä se on monille ollut vaikeaa aluksi ja on edelleenkin.

Mainitsin aiemmin, että yksi lapsen tärkeimmistä tehtävistä on irtautua ja eriytyä vanhemmistaan. Mitä tämä eriytyminen tarkoittaa? Pitääkö yhteys vanhempiin katkaista kokonaan? Tuleeko lasten seurata tuhlaajapojan esimerkkiä? Vastaan, että ei välttämättä tule seurata. On olemassa monia muitakin vaihtoehtoja ja tapoja eriytyä. Kukin eriytyy omalla tavallaan ja käy oman eriytymistaistelunsa sekä itsensä sisällä että ihan konkreettisesti ja näkyvästi. Toisilla se taistelu on rajumpi ja verisempi kuin toisilla. Ei ole olemassa yhtä (eikä edes kahta tai kolmea) ainoaa oikeaa tapaa eriytyä ja irtautua. Tapoja on yhtä monta kuin on lapsiakin. Ei ihmisiä (eikä edes lapsia) voi laittaa kaikkia samaan muottiin. Jokainen meistä ihmisistä on ainutlaatuinen ja arvokas, Jumalan luomistyön tulos. Jokainen ihminen ansaitsee olla oma itsensä ja ansaitsee tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on.

Aina (tai oikeastaan ei varmaan koskaan) itsenäinen elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista tai vaaleanpunaisten elefanttien täyttämää satua. On ehkä kiva saada itse päättää asioista ja tehdä omia itsenäisiä valintoja, jotka poikkeavat vanhempien tekemistä valinnoista. On ehkä hauska seikkailla vierailla mailla ja tehdä kaikkia mukavia juttuja itse valittujen ystävien kanssa tai yksin. Aina niitä mukavia juttuja tai ystäviä ei kuitenkaan löydy. Elämässä voi tulla muitakin vastoinkäymisiä, kuten esimerkiksi työttömyyttä, sairautta, aineellista köyhyyttä, onnettomuuksia jne. Itsenäinen elämä voi osoittautua yksinäiseksi ja raskaaksi tai onnettomaksi ja tylsäksi. Jokaisen ihmisen elämä on erilainen. Jostain syystä joillekin näyttää kasautuvan enemmän vastoinkäymisiä kuin toisille.

Kuten jo sanoin aiemmin, vanhemmista eriytyminen ja irtautuminen eivät tarkoita automaattisesti yhteyden katkeamista. Voi elää omaa erillistä elämää ja olla samalla tiiviisti tekemisissä vanhempiensa kanssa tai jopa asua samassa taloudessa heidän kanssaan. Kaikilta se ei kuitenkaan onnistu. Jotkut tarvitsevat pitkän välimatkan ja vähäisen yhteydenpidon päästäkseen irti vanhemmistaan ja löytääkseen itsensä, oman tahtonsa ja minuutensa. Joidenkin täytyy jopa sairastua ja löytää sitä kautta oma vanhemmista erillinen itsensä.

Päivän evankeliumissa poika elää itsenäistä elämää maailmalla. Alkuun on varmasti kivaa, mutta ajan myötä kaikki ei mene kuin Strömsössä. Hän tekee ala-arvoista työtä sikopaimenena eikä saa riittävästi ruokaa syödäkseen, ei edes sikojen ruokaa. Sikoja pidettiin saastaisina eläiminä ja siksi sikopaimenen työ oli sieltä ala-arvoisimmasta päästä Jeesuksen ajan kulttuurissa. Itse asiassa poika vajoaa jopa sikoja alemmas, sillä hänen ei anneta syödä edes sikojen ruokaa. Tuolloin hän muistaa isänsä kodin ja näkee, kuinka hyvät oltavat siellä lopulta on. Joskus onkin hyvä käydä katsomassa jotain muutakin kuin omaa lähiympäristöä, niin oppii suhteuttamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Joskus hyvältäkin tuntunut koti voi osoittautua huonoksi, kun saa nähdä ja kokea jotain parempaa ja tuntea olevansa hyväksytty/parempi/hyväksytympi jossain muualla. Tietysti sama toimii päinvastoin, että huonolta tuntunut koti alkaakin näyttää ihan kelvolliselta, kun saa kokea jotain vielä huonompaa. Ei edes tarvitse vajota sikojen tasolle, jotta voisi huomata hyvää entisessä elämässään, kuten evankeliumin poika havaitsi.

Monille vanhemmille on erittäin kova ja vaikea asia, että lapset lähtevät kotoa maailmalle ja alkavat elää omaa elämäänsä. Kunnollinen vanhempi kuitenkin päästää lapsestaan irti ja antaa hänen mennä, mutta on tarvittaessa tukena ja apuna, jos ja kun lapsi sitä apua ja tukea tarvitsee. Näin oli myös evankeliumitekstissä. Isän ei ainakaan kerrota suuremmin vastustelleen, kun poika lähti vieraille maille. Hän myös otti pojan iloiten vastaan, kun poika palasi takaisin isänsä kotiin.

Uskon, että vierailla mailla vietetty aika on ollut pojalle välttämätön, jotta hän pystyy löytämään itsensä ja eriytymään isästään. Eriytyminen ei kuitenkaan tarkoita ikuista eroa. Poika palaa takaisin, kun on sopiva aika. Isä on silloin valmiina ottamaan pojan vastaan. Isä on koko ajan taustalla eräänlaisena tukena. Hän oikein juoksee poikaansa vastaan. Hän haluaa rientää poikaansa vastaan ja alentuu juoksemaan, mitä pidettiin sopimattomana käytöksenä vanhalle ja arvokkaalle miehelle.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollisuutta ja halua palata kotiin, vaikka ehkä tarvetta olisi. Ihmiset ovat vanhempinakin vajavaisia. He eivät aina osaa ottaa lapsiaan oikealla tavalla vastaan, vaikka yrittäisivät. Hyvä yritys voi kuitenkin riittää. Asenne on tärkein, Jumala hoitaa loput. Moni vanhempi ei kestä sitä, että lapsi ei olekaan enää heidän talutusnuorassaan ja ohjailtavanaan. Se on kuitenkin elämää. Kukin irtautuu vanhemmista vuorollaan joko murrosiässä tai ennen sitä tai sen jälkeen. Kullakin on oma aikansa.

Kaiken tämän keskellä saamme muistaa, että meillä kaikilla on edes yksi, joka ymmärtää ja ottaa meidät aina vastaan, kun elämä potkii päähän. Aina se ei tietenkään tunnu siltä, että Jumala kuulisi ja auttaisi, mutta saamme luottaa siihen, että Jumala, taivaallinen isämme tietää tarpeemme ja tilanteemme paremmin kuin kukaan muu, jopa paremmin kuin me itse.